Tää koko alkuvuosi on ollut tosi vaikeaa aikaa. Laihtuminen on vihdoin lähtenyt liikkeelle, parisuhde toimii taas pitkästä aikaa ja firmakin pyörii hienosti. Teoriassa kaikki on hyvin mutta jostain syystä mulla on paha olla.

Oon jatkuvasti kuumeessa, olo on huono ja tokkurainen. Mä olen väsynyt ja koko ajan itkuinen, en jaksa keskittyä enkä tarttua asioihin. Laskupinojen hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta, kodinhoitohuoneessa on neljän viikon vaatteet odottamassa kaappiin laittoa ja kaadoin tänään ennen joulua ostetun mehukeiton roskikseen. Lattialla on koirankarvaa ja lakanat pitäisi vaihtaa. Pöytä hukkuu työpapereihin ja veroilmoitukselle en ole kyennyt tekemään mitään. Mä en saa otetta, on paha olla. En osaa tarttua mihinkään, asiat jäävät niille sijoilleen eikä mulla ole voimaa tehdä mitään.

Mä haluan hymyn ja elämäniloni takasin.

Monta vuotta tuo sana oli mulle pelkkää hepreaa. "En ansaitse voida hyvin, ei mulla oo siihen oikeutta- Pitää vaan olla laiha." Mun ajatukseni vielä pari vuotta sitten olisi voinut tiivistää tuohon, mutta onneksi pitkä matka on kuljettu eteenpäin. En vieläkään voi kehuskella itsetunnolla tai sanoa olevani itsevarma, saatika rakastavani itseäni, mutta nyt jo ymmärrän että se on oikeasti mahdollista ja jopa sallittua- minulle siinä missä muillekkin. 

Uusi vuosi meni turhan kosteissa tunnelmissa, mutta päällimmäisin fiilis siitä on kuitenkin hyvä. Mä en kertaakaan saanut kuulla olevani läski, lehmä, tai mitään muutakaan. Sen sijaan sain kuulla olevani tärkeä. Sain halauksia, hymyjä, onnellisia katseita. Hetken aikaa mä mietin, että oon liian kaunis häpeemään. Ettei mun tarvi. Ajatus haihtui alkoholin myötä aamuyöstä, mutta jäi kuitenkin kytemään takaraivoon. Ei mun tarvitse hävetä itseäni koska en ole vielä laiha. Mä saan olla ylpeä kun edes yritän tehdä asialle jotain ja myönnän ongelmani.

Joulupäivänä mummulassa jokin särähti niin pahasti korvaan. Joku otti puheeksi sukulaistemme pojalla olevan anoreksian, josta oli nyt julkaistu kirja. Serkkuni sanoi, ettei hän voi tajuta semmosta. Että mitä on päässä vialla kun semmonen tulee, onko kasvatus epäonnistunut vai onko ihminen hullu. Mulle nousi kyyneleet silmiin ja olisin vain halunnut lähteä pois. Voi kun se olisi tiennyt, miten kauan kamppailin sen kanssa. Olisipa se tiennyt että siihen voi sairastua kuka tahansa. Niinkuin syöpään, mahatautiin tai flunssaan. Ei kukaan sitä valitse.

Mä olen kuitenkin onnistunut jatkamaan elämää, mä haluan kulkea eteenpäin ja vielä joskus seistä peilin edessä hymyillen ja miettien, etten tarvi lupaa keneltäkään.

Mietteitä kun ei itsekkään tiedä mikä on oikein. Kun on itse tehnyt väärin, loukannut, pettänyt. Miten sitä muka voisi korjata? Haluaako edes korjata?

Nää sanat kuultuani aloin miettimään todellisuutta. Tuollainen taidan ollakkin, vieraille ja politutuille ainakin. Iloinen, pirteä, reipas. Miksi eilenkin illalla mun oli kuitenkin noustava sängystä kaivelemaan yläkaapista melatoniinia toivoen sen vaivuttavan minut uneen. Sydän hakkasi korkealla kurkussa ja kyyneleet valuivat jättäen tyynyyn märkiä täpliä. Mua pelottaa. Mä istuin pimeän keittiön lattialle nyyhkyttämään, mua hävetti niin etten voinut ajatellakaan meneväni takaisin. Taas kerran olin pilannut kaiken, vain omilla ajatuksillani. Edelleen kroppa ahdistaa liikaa. Välillä oli jo helpompaa mutta päätin aloittaa kunnon dieetin ja laihtua. Paino ei hievahdakaan, vain mun ahdistus kasvaa koko ajan. Nyyhkytyksien lomassa kuulin tassujen rapinaa lattialta eteisestä. Koiranpentuni tallusti unisena keittiöön, kiipesi syliini istumaan ja nuoli kyyneleet kasvoilta. Pieni tuhina rauhoitti minua hiukan. Niistin nenäni ja rojahdin koiran kanssa sohvalle.

Tuijotin liian aikaisin laittamiani jouluvaloja, jotka loistivat jäistä valoaan saaden ihon näyttämään niljakkaalta ja kuolleelta. Minua itketti edelleen. Miksei iloisen tytön rooli jaksa yöhön asti? Miksi pimeys saa kaiken romahtamaan ympäriltäni? Halusin soittaa ystävälleni ja kertoa kaiken. Ei musta oo pitään enää tiukkaa dieettiä. Se tietää matkaa pikajunalla helvettiin enkä mä tiedä olisiko laiha kroppa kuitenkaan sen arvoista. Miten tähän oli niin helppo vajota taas? 

   " Enää nirvanaan en pääse, onko olemassa lääke? Värit taivaan palauttaisi, en jaksa, harmaata.. Entisen tahdon takas saada! Tummaan purppuraan vielä sukeltaa, syvääm vihreään jäädä lepäämään, suudella sateenkaaren alla.. Kuin ennen"

- indica-

Ajatuksenvirtaa ja sekavaa oloa, josta en oikein itsekkään saa kiinni

    Oma minuus on aikalailla kadoksissa kun lähemmäs kolme vuotta olet elänyt miehen kanssa. Miehen, joka sai sinut tuntemaan itsesi kauniiksi. Miehen, joka kertoi rakastavansa niin paljon. Miehen, joka kertoo rakastavansa ja haluavansa mua, edelleen. Mutta mä en tiedä voinko sanoa samaa takaisin.

Mä en tiedä koska tämä muuttui. Muuttuiko hän, vai muutuinko vain itse? Sitä mietin viime viikonloppuna matkalla toisen miehen luo, kunnes jokin palautti minut maanpinnalle ja sai minut kuitenkin kääntymään takaisin. Kääntäessäni avainta kotioven lukossa, kyyneleet kuitenkin valuivat meikatuista silmistäni poskia pitkin alas paidalle, ja lysähdin niiden mukana terassille itkemään. En halunnut avata ovea, mun teki mieli kääntyä uudelleen. Mä istuin terassilla ja lopulta painoin ovenkahvan alas. Sohvalle vilttiin käpertyneenä mietin miksi tää meni näin? Miksen osaa päästää irti, jos en osaa kuitenkaan olla hänen kanssaan, jossei musta tunnu enää samalta. Kasvettu erilleen.  Typerä klisee, mutta kuitenkin kuullostaa niin todelta. 

   Mutta epäonnistuja. Luuseri? Se kuullostaa pahalta. Viime kirjoituksen jälkeen olen perustanut oman parturi-kampaamon, tienannut tuplapalkkaa edelliseen työhön nähden, saanut vakioasiakkaita, kasvattanut koiranpentua taas vähän enemmän yhteiskuntakelpoiseksi, huolehtinut kodista, hoitanut yritystä kuin omaa lastani ja innostunut käymään taas zumbassa. Aika paljon asioita muutamassa kuukaudessa. Ja silti Epäonnistunut, Luuseri, Mitätön vällyvät verkkokalvoillani vain siitä syystä etten ole saanut painoa liikahtamaankaan. 12 tunnin työpäivät, vapaapäivien käyttö yrityksen juoksevien asioiden hoitoon.. Ne eivät mun korviini kuullosta miltään, mutta kun en vieläkään saanut tavoitefarkkuja jalkaani, lyhyistyin itkemään peilin eteen ja olin valmis luovuttamaan kaiken suhteen.

  Mä en enää halua tehdä syömisestä elämän suurinta asiaa. Mä en halua siihen samaan kierteeseen mistä jo pääsin pois. Siihen että mä kadotan oikeat ongelmat taka-alalle keskittyen juuri syömäni makaroonilaatikon kaloreihin, miten ne voi kuluttaa, kuinka mä saatoin syödä vaikkei mulla ole mitään oikeutta siihen ja kuinka suurin virhe oli taas vain kolmeen varttiin jäänyt lenkki. EI. En enää tahdo sitä. Mä olen vahva.

katselen halveksuen juuri kirjoittamaani lausetta ja tajuan valehdelleeni taas. Vähintäänkin itselleni.

  Pitkästä aikaa olen innoissani ja ainakin yritän uskoa itseeni!

            Viime viiikolla kaiketi tehokkaasti tiltattu kroppani sanoikin sopimuksensa irti. Taju lähti. Ambulanssissa maatessa mua itketti. Pupillit olivt laajentuneet hervottoman kokoisiksi ja jäiset käteni sekä voimattomuus ja turta olo saivat minut paniikkiin. Viidennen tajuttomuuden jälkeen minut vihdoin vietiin Tampereen keskussairaalaan jossa pikavauhtia toimineet hoitajat kiinnittivät minut sydänmonitoreihin jatkotutkimuksia varten. Syke hakkasi lähempänä kahtasataa sängyssä maatessani ja oli oli sanalla sanottuna todella paha. Pääni tunui ympäröineen vanne joka aiheutti piinallista paineen tuntuista kipua, ja puhelimen pitäminen kädessä olikin urheilusuoritus joka sai sydämen pomppimaan. Vuorokaudet seurasivat toistaan ja olo tuntui koko ajan pahemmalta. Pään, aivojen ja sydämen perusteellisten tutkimusten jälkeen tietoa mahdollisista vioista ei edelleenkään ollut. Viimeinen aamu ennen kotiin pääsemistä alkoikin kolmen lääkärin saarnalla: 

 "Kroppasi on ajettu tilttiin. Liian pitkään jatkunut psyykkinen ylirasitustila ja stressi löivät nyt totaalisen Stopin, pysäyttivät sinut kun et itse sitä ymmärtänyt." Väitin vastaan, anoin että oon yrittänyt syödä vaikka kuinka terveellisesti ja paino on vain noussut, ei tossa ole mitään perää. Lääkäri tuijotti tiukasti silmiin: "Kuten sanoin, kroppasi on ajettu tilttiin. Ei paino voi pudota eikä mikään toimia tässä kunnossa. Nyt otat rennosti niin syömisen kuin koko elämän kannalta. Ei siinä muu auta. Onko selvä?"

Itkin viime yön hiljaa. Miksei mun ponnistelut koskaan riitä? Jäänkö aina siksi läskiksi vaikka tekisin mitä? Miksei mun kroppa toimi? Miksi olo ei vaan kohene? MIKSI?

Ja miten jatkaa tästä eteenpäin?