haluaisin olla pieni ja laiha, kaunis. inhoan etten sitä todellakaan ole. inhoan oikeesti
 
viime vuonna kaikki alkoi mennä pieleen. itkin vaan jatkuvasti ja käytin kamalan isoja ja löysiä vaatteita. ja tunsin olevani maailman isoin ja kamalin. ja sitä kyllä koulussa tuettiin.
 
        liian monta kertaa sain kuulla olevani läski, sotanorsu, amatsoni, lehmä, paska. lölly pois läski! painu läski vittuun. kun näkisin sun nimes hutakivessä, rupeisin nauraan.  ihan liian monta kertaa.
 
ei tollasta jaksa. ei pienen ihmisen voimat vaan riitä. ne vaan loppuu, ja sitten on jäljellä enää särkyny kuori ja repaleinen itsetunto ja itseluottamus. eli ei oikein mitään. itseinho kyllä nosti päätään.
 
       "liian nopea on ihmisen lento, kuin sudenkorento, niin hauras ja hento. ja liian nopeasti aika voi viedä, siis lennä ja riennä, vain hetki on jäljellä"  -indica-
 
 
niimpä musta tuntu koko ajan aina vaan pahemmalta ja pahemmalta. mulla on kyllä ihan kullanarvoisia ystäviä ja tosi ihana perhe. tuntu vaan että kaikki ihanat kommentit ( esim mun laihtumisesta) kimpos pois mutta haukut lävisti niinkuin nuoli
 
    yritin sitten helpottaa pahaa oloani satuttamalla itseäni, mutta ei se tietenkään auttanut. sitten aloin kontrolloimaan ruokaa. olin kyllä aikasemminkin syönyt ihan terveellisesti kotiruokaa, ja karkkilakossa oon ollut jo pian 2 vuotta.
 
     nyt aloin kuitenki kontrolloimaan kaikkea ruokaa ja kyttäämään kloreita hullun kiilto silmissä, niistä oikeasti mitään tajuamatta. syömistä en voinut lopettaa, koska mun vanhemmat on nyt jo huolissaan musta. laihduinkin sitten sellaset 6-7 kg, kuitenkin olin aluksikin ihan normipainoinen. jumppasin väkipakolla ( mm. pilates, lihaskuntojumppa, lenkkeily, zumbaa..), ja alkoi tulemaan myös paniikkikohtauksia, mutta onneks vaan harvoin.
 
   rupesin käymään koulumme terkkarilla, joka onkin ollut mielettömän empaattinen ja ihana, tukenut koko ajan. mutta kyllä se mua on myös psykologillekin ollut lähettämässä. aika pitkä alkupätkä, jatkan tästä myöhemmin