Kiitos kommenteista peikon riivaama ja Monna! <3 Ihana tietää että edes jotain kiinnostaa :)

    Oon miettinyt aika paljon suhdettani ruokaan, syömiseen, omaan itseeni. Tässä teksti jonka rustailin vihkoon parisen viikkoa sitten mieli vähän maassa;

  "Mustaa, pakenevaa tyhjyyttä. Liekehtivät, jäiset aallot kaatavat uudestaan ja uudestaan, vaikka yrittäisi vahvana kävellä niiden läpi. Kunnes ei pääse enää ylös. Nostat kätesi, huudat ehkä apua, muttei se auta enää. Aallot huuhtovat sinut mennessään pois, jonnekin, ei mihinkään, jossa varjot ovat peittäneet kaiken valon. Piinaava kipu, hyinen pelko herättää, kun jo luulet ettei enää ole mitään heräämisen arvoista. Luulet, että kaikki on haihtunut pois, syvälle. Merenpohjan alle, tyhjyyteen. On vain läpitunkeva pimeys ja kylmä, joka lamauttaa ennen kuin ehdit edes ymmärtää.                                                       Kuumat kyyneleet polttavat ja sulattavat märkiä polkuja jäätyneen valkoisille, kangistuneille poskille. Syvällä jossakin, kaiken sen alla, jonka luulet jo tuhonneen sinut, on kuitenkin jäljellä jotain, mikä vielä tuntee. Koska ei ole kyyneleitä ilman tunteita. Olisi korkeintaan kylmät kyyneleet, syväjäätyneinä poskille. Sattuu, eikä tunto enää palaa. Kuvittelee pääsevänsä uniin, kunnes katoaa jälleen. Kaukana, takavasemmalla tajuat vihdoin, että sinäkin olit oikea ihminen."

Olen saanut noottia liian sekavasta kirjoitustyylistäni. Tämä on kuitenkin minun tyylini, ajatukset pukeutuvat sanoiksi sen paremmin ajattelematta mitä kirjoitan. Alitajunta on kummallinen asia.

Joskus pelottaa että palaan menneeseen. Punnitessani kurkkua mietin että näinkö tämän piti mennä. Kuitenkin, kaikki on niin paljon paremmin kuin ennen, että kyllä minä selviän. Ei ole enää vaihtoehtoa.