Sinä itse teit musta tälläisen, ei mun elämä ollutkaan sun mittainen... Kenen mittainen? Kenen mittainen mun oikeastaan pitäisi olla? Onko mun tehtäväni elää täällä muille, vai itselleni? Vai ylipäätään kenellekään?

  Toisaalta on aika surullinen ajatus miettiä elänkö ketään varten? Että onko oikeutta olla olemassa. Pitääkö siihen kysyä lupa että saa elää? Eikö se ole jokaisen oikeus, eikä kenelläkään muula pitäisi olla minkäänlaista oikeutta kertoa, etten kelpaa? Miksi minulle sitten on kerrottu niin, kerrasta toiseen. Ja nyt kun se ainakin tuntuu olevan taaksejäänyttä, miksi mä olen vielä kiinni niissä ajoissa ja pyytelen anteeksi olemassa oloani?

Mä päätin nyt haastaa itseni; Viikkojen ajan olen laskenut jokaisen syömäni kalorin ja Huomannut miten siitä on tullut tavallaan turvanuora, mihin voin nojautua ja mistä voin mitata miten hyvä ihminen olen. Päätin haastaa itseni pariksi viikoksi irti laskemisesta ja katsoa mitä painon kanssa tapahtuu. Mun täytyy uskaltaa. Mä en pelkää pimeää. En enää  pitkään.