Mutta se nainen en ollut minä.  Se oli joku muu. Mä olen ollut hölmö, rakastunut- ja tarkemmin ajatellen kerran kaunis. Ainakin ajatellut niin, tai ehkä unohtanut ajatella ollenkaan. Siitä on aikaa yli puolitoista vuotta. Se oli ensimmäinen ilta nykyisen kihlattuni kanssa. Yhtäkkiä päivien, viikkojen, kuukausien haaveet olivat totta. Kaikki oli niin totta, silti täysin unenomaista. Mä en miettinyt mahaani. En kylkiäni. Mä mietin että onko tää kaikki totta. Että olen maailman onnellisin tyttö. Hän sanoi mun olevan helvetin kaunis. Mä uskoin sen sillä hetkellä kyseenalaistamatta yhtään. Hän sulki mut halaukseen, nosti syliin kuin pienen keijun ja suuteli hiljaa mun kaulaa. Mä tunsin pakahtuvani. että oikeasti, ensimmäistä kertaa riitin jollekin juuri niin.

Tai olin mä riittänyt ennenkin. Illaksi, yöksi. niin kauan että siitä oli saanut nautinnon, sitten mut sai unohtaa. Soittaa myöhemmin nähdäänkö taas. Jättää aurinkolasinsa mulle- ja kuvitella että mä annan anteeksi. ei ikinä. Ei nähty. Jäädä katselemaan perään koulun pitkillä käytävillä. Enkä mä uskaltanut edes katsoa silmiin, mä olin niin rikottu. Mä olin rikottu, hajotettu, satutettu.

Tuo yksi ilta mun miehen kanssa- se oli jotain niin erilaista. Mä tiesin siinä hetkessä etten ole hänelle yhden illan huumaa. en mikään esine. vaan että ihan tosissaan hän haluaa minut.

Se on tunne, jonka tahtoisin palauttaa mieleeni. Ja ylikaiken mä rakastan tuota miestäni. Silti joskus pelottaa.