Vähän pelottaa. Luulin jo kaiken kiusaamisen olevan takanapäin mutta ehkei se olekkaan. 

Miksi ne on niin lähellä? Polttelevat mutta yritän niellä ne uudestaan, ja vielä kerran. "Huora!" "Idiootti!". Sanat kaikuvat päässäni ja mä näen ne halveksuvat katseet uudelleen, kuin pysäytettyinä kuvina, ja mä tunnen jokaisesta katseesta, sanasta, töytäisyn syvällä, niin kovaa että olen kaatua. Järjestelmällisesti töytäisyt painavat minua hieman syvemmälle, satuttavat aina vähän lujempaa kuin ennen, tuntuvat polttavan puukon iskuina mielessäni ja saavat minut pelkäämään, ja varomaan olemassaoloani. Kunhan olen hiljaa, olen parempi. Kunhan edes yritän laihtua, olen ehkä hiukan parempi. Kunhan en katso silmiin, katseet ei satuta ihan niin kovaa. Mitä pienempi, huomaamattomampi ja apaattisempi yritän olla, sitä enemmän sattuu, itkettää ja tuntuu pahalta. Mä en vaan osaa vetää sitä roolia pois silloin kuin pitäisi. Ehkä mä vielä joskus saan olla rauhassa tälläiseltä.. Niinhän mä luulin ennenkin