Se iloinen tyttö. "edelleen sä olet niin hymyilevä, ihanaa!"

Nää sanat kuultuani aloin miettimään todellisuutta. Tuollainen taidan ollakkin, vieraille ja politutuille ainakin. Iloinen, pirteä, reipas. Miksi eilenkin illalla mun oli kuitenkin noustava sängystä kaivelemaan yläkaapista melatoniinia toivoen sen vaivuttavan minut uneen. Sydän hakkasi korkealla kurkussa ja kyyneleet valuivat jättäen tyynyyn märkiä täpliä. Mua pelottaa. Mä istuin pimeän keittiön lattialle nyyhkyttämään, mua hävetti niin etten voinut ajatellakaan meneväni takaisin. Taas kerran olin pilannut kaiken, vain omilla ajatuksillani. Edelleen kroppa ahdistaa liikaa. Välillä oli jo helpompaa mutta päätin aloittaa kunnon dieetin ja laihtua. Paino ei hievahdakaan, vain mun ahdistus kasvaa koko ajan. Nyyhkytyksien lomassa kuulin tassujen rapinaa lattialta eteisestä. Koiranpentuni tallusti unisena keittiöön, kiipesi syliini istumaan ja nuoli kyyneleet kasvoilta. Pieni tuhina rauhoitti minua hiukan. Niistin nenäni ja rojahdin koiran kanssa sohvalle.

Tuijotin liian aikaisin laittamiani jouluvaloja, jotka loistivat jäistä valoaan saaden ihon näyttämään niljakkaalta ja kuolleelta. Minua itketti edelleen. Miksei iloisen tytön rooli jaksa yöhön asti? Miksi pimeys saa kaiken romahtamaan ympäriltäni? Halusin soittaa ystävälleni ja kertoa kaiken. Ei musta oo pitään enää tiukkaa dieettiä. Se tietää matkaa pikajunalla helvettiin enkä mä tiedä olisiko laiha kroppa kuitenkaan sen arvoista. Miten tähän oli niin helppo vajota taas? 

   " Enää nirvanaan en pääse, onko olemassa lääke? Värit taivaan palauttaisi, en jaksa, harmaata.. Entisen tahdon takas saada! Tummaan purppuraan vielä sukeltaa, syvääm vihreään jäädä lepäämään, suudella sateenkaaren alla.. Kuin ennen"

- indica-