..Mutta mä parhaani mukaan yritän pitää itseni koossa.

Talvi tuli eikä selvästikään ole ielä lähdössä. Pakkanen ja viima lyö jäätävällä kädellään vasten kasvoja. On kuitenkin onneksi jo kevätpuoli.. Viime kirjoituksesta on aikaa ihan liikaa. En ole saanut ajatuksia puettua sanoiksi.

Rumat sanat satuttaa. Kauniit ovat vain kaukaista harhaa, ehkä unelmaa. Joskus pelko ottaa vallan, kiertää hyiset sormensa ympärilleni, ja kuiskaa korvaani liian monta pahaa sanaa, jotka kalvavat sisuksiani rikki. Antakaa minun olla tässä maailmassa, älkää viekö minulta tätä. Vai ansaitsenko sen? Välillä mietin, miksi itse satutan sanoillani niin kovaa, itseäni. Henkistä väkivaltaa, johon kukaan ei voi puuttua, estää sitä. Eikö se riitä että pahoja sanoja tulee kuitenkin muilta?

      Kylmät kyyneleet eivät kosketa minua. Minä tunnen, usein ihan liikaakin, ja se sattuu. Kuumat, vierivät kyyneleet poskillani, kun pelko tai ahdistus lamauttavat. Pieni hetki sumussa, en saa henkeä, pyörryttää.

Näin kirjoitin yksi päivä kun mietin tämän hetkistä tunnetilaa.. Liian usein haluaisin vajota maan alle, piiloutua ja katsella muita jonkin näkymättömän harson takaa. Liian usein haluaisin uskoa minulle sanottavat kauniit sanat, mutta se on vaikeaa. On liian vaikea uskoa, että ihan oikeesti minua rakastetaan. Että jollekkin olen tärkeintä.. <3

    Syöminen menee ihan hyvin. Herkkulakko menossa, ruoka on terveellistä ja treenikin luistaa ihan mukavasti. Toivonkipinä sisälläni sanoo, että vielä minä onnistun