Sekavaa mietintää. Päässä sinkoilevat ajatukset, kuin päivänkakkaran lehdet. Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta. Vähän arpomista, vaikkei sen sitä kuuluisi ollakaan. Mä katson peilistä tuota naista ja mietin mitä oikeasti haluan. Mua takaisin katsovat tyhjät silmät, eksynyt pieni tyttö loistaa silmistä. Sielun peili, niin sanotaan. 

    Oma minuus on aikalailla kadoksissa kun lähemmäs kolme vuotta olet elänyt miehen kanssa. Miehen, joka sai sinut tuntemaan itsesi kauniiksi. Miehen, joka kertoi rakastavansa niin paljon. Miehen, joka kertoo rakastavansa ja haluavansa mua, edelleen. Mutta mä en tiedä voinko sanoa samaa takaisin.

Mä en tiedä koska tämä muuttui. Muuttuiko hän, vai muutuinko vain itse? Sitä mietin viime viikonloppuna matkalla toisen miehen luo, kunnes jokin palautti minut maanpinnalle ja sai minut kuitenkin kääntymään takaisin. Kääntäessäni avainta kotioven lukossa, kyyneleet kuitenkin valuivat meikatuista silmistäni poskia pitkin alas paidalle, ja lysähdin niiden mukana terassille itkemään. En halunnut avata ovea, mun teki mieli kääntyä uudelleen. Mä istuin terassilla ja lopulta painoin ovenkahvan alas. Sohvalle vilttiin käpertyneenä mietin miksi tää meni näin? Miksen osaa päästää irti, jos en osaa kuitenkaan olla hänen kanssaan, jossei musta tunnu enää samalta. Kasvettu erilleen.  Typerä klisee, mutta kuitenkin kuullostaa niin todelta.