Älä koske minuun. Mä en halua sitä. älähdän ja työnnän miehen pois. Se loukkaantuu ja kääntyy toiseen suuntaan, luulee että tää on sen vika. Mutta ei se ole. Mun silmissä kirvelee kyyneleet, en halua loukata sinua. Kun peili tuntuu olevan painajainen, ei kestä toisen käsiä kyljissä, vatsassa, selässä. Ne kohdat joita toinen suutelee.. Itseä ahdistaa ja tuntuu vain suurelta loukkaukselta, kuinka sä kehtaat koskea mun läskeihin, miksi sä teet noin. Kuin armotonta ivaa minulle, vaikka oikeasti onkin vain rakkautta.

    Miksi peili voi olla painajainen. Ahdistus valokuvista. Katselin viikonloppuna vanhoja kuvia, muutaman vuoden takaisia ja vanhempiakin. Häpeä, ahdistus, nolous, epätoivo. Että oikeasti mä olen ollut noin läski. Noin suuri. Huvipuisto, naamiaisratsastukset, ratsastusretket, rippikuvat, Valtavasti naurua ja iloa, synttärikakkua, ystäviä, onnea. Mutta mä näin kuvissa kaksoisleukoja, jenkkakahvoja, vatsamakkaroita, pyöreitä poskia, löysiä reisiä. HÄPEÄÄ.

   Mä kävelin peilin eteen ja kuva tuntui liikkuvan edessäni. Mä en tiedä mitä ajatella. Mä mietin että mikä saa ihmisen näyttämään tuolta. Onko sillä päässä vikaa? Hetken mietin että olisipa se tyttö loikannut alas siltä kalliolta, jonka huipulla se seisoi kesämekossaan ja hymyili. Sitten tuli paniikki, pelko ja kyyneleet valuivat silmistä enkä saanut niitä pysäytettyä. Kuinka mä voin ajatella niin? Miten mä uskallan edes ajatella niin. Se on väärin

   Mies meni edellä saunaan. Mä en olisi halunnut riisua hänen nähtensä. Mä kipusin lauteiden pimeimpään nurkkaan ja halusin vain olla olematon ja näkymätön. Mielessä pyöri ajatukset pitäisikö lopettaa tämä suhde. Se  on tärkeintä mitä mulla on, tai on koskaan ollut. Se on suurinta kaikessa ja rakastan tuota miestä enemmän kuin uskoin että ketään voisin rakastaa. Mä en vain tiedä voinko itse antaa mitään? Onko minussa yhtään mitään?