Pahan alku. Pimeä ja kylmä. Läpitunkematon usva saartaa minut ympäriinsä. En näe ulospääsyä tuosta tyhjästä pimeydestä jonne olen päästänyt itseni vajoamaan. Mä en ole vielä liian syvällä, koska välillä  naurattaakin. Kuitenkin niin syvällä, että useammin itkettää. Mitä väliä millään muka on? Kello ei ole vielä seitsemää kun istun keittiön pöydän ääressä ja kyyneleet valuvat poskia pitkin sotkien meikin, ja putoilevat sitten syliini. Pisaroita. En jaksa välittää. En edes tiedä mistä ne kyyneleet tulevat. Tuntuu pahalta. Pelottaa etten selviä. Öisin herään painajaisiin hiestä märkänä ja sydän hakaten kuin viimeistä päivää. Toisaalta odotan aamua. Tai odottaisin, jos olisi syy miksi haluaisin sen tulevan. Enkö voi vaan lamaantua siihen, jos kuitenkaan en selviä kaikesta mikä pitäisi hoitaa. Mä en jaksa enää, jos kaikki on turhaa. Tyhjyyden eteinen.