Entäs jos en pystykään? Joskus tuntuu että olen liian heikko tähän kaikkeen. Että pelkään liikaa, olen liian haavoittuvainen ja että vielä joku kaunis päivä minut syrjäytetään ja unohdetaan. Mä olen kyllä taitava piilottamaan itseni vierailta ihmisiltä, mutta entä ne, jotka pääsevät liian lähelle? Kiinni minuun. Ne jotka näkee minut silloinkin kun haluaisin kadota jopa itseltäni. 

                 Aina jotain uutta, vaikeampaa kuin ennen. Erilaista, ja sitä kautta kunnioitettavan vierasta. Syöminen on toistaiseksi sujunut oikein mallikkaasti, kalorit miinuksella, mutta terveellä tasolla. Olen siis taas aloittanut niiden kyttäämisen. Kyllä. Mutta tää tuntuu erilaiselta, ei ahdista, vaan tavallaan pakottaa mut vaan näkeen totuuden. myös niinä päivinä jolloin on paha olla, voin kuitenkin nähdä mustana valkoisella etten oikeasti ole syönyt hullunlailla. En ole oksentanut pitkään aikaan, se on tietty ehdottoman hyvä. Pitkästä aikaa se tunne kuitenkin yllätti minut viime viikonloppuna.. Mutta mä taistelin sitä vastaan, mä en oksentanut, mä olin voittaja. Treeni on sujunut ihan perushyvin, tykkään liikunnasta ja se antaa myös ajatteluaikaa.. Joskus tuntuu siltä että mä en vaan saisi ajatella, sitä kautta kuitenkin aina pilaan kaiken. Teleks laulaa että kipua pelkää en, siedän sitä tiedän sen. Mä en voi sanoa samoin. Mä pelkään, että joku kerta mä vielä lyhistyn, mun lanka palaa loppuun.

              Vaikkei siihen ole mitään syytä. Oikeasti kaikki on niin hyvin. Miksi silti vajoan synkkiin ajatuksiin ja pelkään? Miksen mä opi elämään hetkessä ja oleen tyytyväinen siitä, mitä mä olen jo saavuttanut?