Entäs jos?? Entäs jos en stressaisikaan kropastani koko aikaa? Entäs jos en miettisikään jokaista suupalaa vaan söisin terveellisesti? Entäs jos en miettisi reeneissä jenkkakahvoja, mahaa, liian huonoa kroppaa, jos keskittyisinkin van saamaan itsestäni mahdollisimman paljon irti ja sitä kautta saamaan voittajafiiliksen? Entäs jos en illalla nukkumaan mennessä pähkäilisi ja miettisi mitä huomenna syön, montako kaloria siinä on, montako grammaa proteiinia, ei kai liikaa rasvoja..? Entäs jos katsoisinkin peiliin ja toteaisin että joo, ihan kivat vaatteet enkä miettisi että montako senttiä mahasta vielä pitää lähteä? montako kiloa? kuinka paljon lihasta tarvii lisää? onko mulla liian näkyvä kaksoisleuka? onkohan mun kädet liian paksut? kauheat jenkkakahvat... Entä jos sen jälkeen ei tarvisi kehittää taas uutta ruokailu ja reenisuunnitelmaa, vaipua jonnekkin syvälle ja alas, uskotella itselleni että mä en todellakaan ole minkään arvoinen ja että tänään riisuudun pimeässä ettei ainakaan mieheni tarvitse nähdä minua, livahdan vain pimeässä nukkumaan, ja etten ainakaan voi hänen antaa koskettaa, että kuitenkin läskini häiritsevät tai se joutuu vaan miettimään jotain muuta, jotain kauniimpaa?

Aika monta ajatusta- turhaan? Kuinka paljon toi oikeastaan vaikuttaa mun elämääni? No, itseasiassa hyvin paljon. Mun elämässä tapahtui vuoden alussa järkyttävä onnettomuus mulle hyvin rakkaalle ihmiselle. Se pysäytti. Se sai ihan oikeasti miettimään, kuinka pienestä täällä kaikki on kiinni. Kuinka Pienestä hetkestä ko elämä on riippuvainen. Ettei sitä kannata tuhlata murehtimalla turhuuksia, käyttämällä energiaa tämmöiseen. Että ihan oikeasti pitäisi tarttua hetkeen, elää jokainen päivä kiitollisena siitä että oikeasti saa olla täällä, ja että oikeastaan asiat ovat tosi hyvin.

Miksi mun on vaan sitä niin vaikea muistaa? Tajuta, että jos kaikki ne hetket, jotka istun yksien itkien vessan kylmällä laattalattialla, hetket jolloin häpeän itseäni bussissa koska olen liian kauhea, hetket jolloin en halua mennä lähelle, koska pelkään olevani liian huono kuitenkin. Kaikki ne hetket voisin käyttää positiivisiin ajatuksiin. Kertoa läheisimmilleni miten paljon heitä rakastan. Katsoa peiliin ja todeta että tässä mä olen, ja hyvä niin.

Enkä mä näillä ajatuksilla tarkoita ettäkö olisin lopettamassa terveellistä ruokavaliota, kiinteyttämistä tai reenaamista, päinvastoin. Mä tarkoitan että voisin yhdistää sen elämääni, en tehdä siitä koko elämää.