Typerää, ja aika surkuhupaisaakin, että olen ollut mieheni kanssa nyt kaksi vuotta, ja yhä edelleen minua hävettää riisua hänen nähtensä. Hävettää paljastaa se kroppa, etten ole vieläkään laiha, vaan päinvastoin. Hävettää kun riidat syntyvät siitä etten halua olla alasti, pelkään näyttäväni liian kamalalta, ja etten edelleenkään pysty esimerkiksi seksin jälkeen olemaan rennosti vaan kiskon samalla sekunnilla peiton tai vaatteet päälleni, tai keskeytän koko jutun jos hän koskettaa mahaani. Naurettavaa ja typerää, mutta jostain syystä ei naurata. Ei yhtään.

Silloin kaksi vuotta sitten mä kuvittelin että tuo mies on jotain uutta. Niinkuin olikin. Kuvittelin että hänen kanssaan voin lopettaa häpeämisen ja ikuisen yrittämisen muuttua kauniimmaksi, paremmaksi. Kuinka naiivia kuvitella että joku toinen ihminen voisi muuttaa minun pääni sisällä ilkeilevät ajatukset joksikin toisiksi, haudata ne elävältä ja saada unohtumaan. Kuinka typerää luulla että kaikki muuttuu paremmaksi, vaikkei niiin kuitenkaan koskaan tapahtunut. Kuinka säälittävää että voisin jakaa elämäni viimeiset vuodet jaksoihin. Masennusta, anoreksia, bulimista syömishäiriötä, pakkoliikuntaa, hetken nousu, masennusta, syömishäiriötä, viiltelyä, salailua, oksentamista jopa mummulassa, tallin takana lehmälaitumella ettei kukaan näe, taas hetkellinen nousu, romahdus, masennusta...

Toki elämässä on ollut muutakin, paljon hyviä asioita, rakkaita ihmisiä, onnenhetkiä, naurua, juhlimista, töitä... Mutta silti kaikkea on varjostanut tuo peikko selkäni takana, kadonnut mutta aina kun olen kuvitellut kaiken olevan jo paremmin, kaikki romahtaa ja peilissä katsoo taas suurin ja pahin painajainen. Mä olen vakaasti päättänyt etten enää koskaan aja itseäni syömishäiriön partaalle, ja siitä pidän kiinni viimeiseen asti. Kuitenkin se masennus joka yritti ottaa minut valtaansa loppusyksystä, oli niin raskasta että on vaikeaa pysyä pystyssä. Olo tuntuu hieman helpottuneen, vain itseinho on ja pysyy, itseluottamus kuullostaa lähinnä typerältä vitsiltä ja itsensä hyväksyminen hankalammalta kuin vuoren valloitus.

Pahimman masennuskauden katkaisi rakas ystäväni, tätini joka yllättäen pari viikkoa sitten laittoi viestiä. Kyseli kuulumisia, ja sanoi ettei mun silmät hymyillyt vaikka yritin nauraa. Multa tuli itku. Kyynelet valuivat kuumina pitkin poskia ja mä tunsin niin syvää kiitollisuutta, että se huomasi. Huomasi että olen ihan hukassa ja tarvin tukea. Huomasi etten pärjää nyt. Ja kun seuraavana viikonloppuna hän halasi ja sanoi mun olevan hänelle kuin oma sisko, mä tunsin että olen taas pienen hetken turvassa. Että mulla on syitä elää tätä elämää, mä en saa luovuttaa ja jäädä tuleen makaamaan, mulla on elämää edessä ja mulla on ihmisiä jotka rakastaa. Siskoni <3 Enkä mä voisi olla kiitollisempi, että sain sysäyksen jatkaa taas, päättää että mä en enää koskaan vaivu tonne, mä elän, mä pystyn siihen. En tiedä uskonko edes tuota mitä kirjoitin mutta mä toivon että se oli viimeinen lupaus.