Se haukkuu, ivaa ja levittää vihaa. Se tekee surulliseksi, voimattomaksi ja epätoivoiseksi. Se satuttaa, rikkoo ja tekee henkisesti liian kipeää. Se voi aiheuttaa viiltoja, vuotavaa verta ja toivoa että kaikki loppuu.

Mutta onko sen oltava niin? Eikö peiliä voisi vain rikkoa, pirstoa palasiksi sen sijaan että antaa sen pikkuhiljaa pirstota itsensä. Enkä mä puhu siitä lasineliöstä seinällä, tai kuvajaisesta kaupan seinässä. Kyllä ihminen on mitä on, ilman että sitä täytyy peilistä tuijottaa. Enemminkin tarkoitan sitä kuvajaista jokaisessa itsessään. Liekö se sitten itsetunto, ihan mikä vaan. Se joka pystyy tuhoamaan halutessaan kaiken. Voiko sitä ulkoistaa vai onko vain kohdattava oma itsensä. Mikä siitä tekee niin vaikeaa? Kaikista läheisin, tutuin ihminen onkin yhtäkkiä se paha vieras, jolle toivotetaan hyvää matkaa pikajunalla helvettiin ja revitään sen mieli kappaleiksi. Viilletään ihoon syviä jälkiä, rankaistaan parhaan mukaan. Saadaan itkemään ja tuntemaan ettei saa henkeä. MIKSI?

Mikä sen saa aikaiseksi? Sen, että oman rakkaan kosketus on kuin kova lyönti, että tuntee olonsa niin kamalaksi että haluaisi ennemmin haihtua pois. Olla olematon. Että alkaa miettimään olisiko parempi lähteä pois, kun ei kuitenkaan voi koskaan olla riittävästi