Oliskohan tää ensimmäinen positiivinen kirjoitus mun blogissa? Ehkä, mutta toivon mukaan ei viimeinen. Viimeisestä kirjoituksesta on aikaa, koska olen ihan tarkotuksella koittanut jättää ajatuksia taka-alalle ja painaa vaan kovempaa töissä. Nyt oli kuitenkin sellainen olo että voisi tulla kertomaan kuulumiset. Aloitin viime kuussa viiden kuukauden projektin, jossa on tarkoitus katsoa ammattilaisen kanssa syöminen kuntoon, ilman että tarvisi noudattaa grammantarkkaa kana ja parsa-ruokavaliota. Tällä hetkellä olo on väsynyt, mutta hyvä. Tänään takana on lenkki, zumba ja supertehokas tabata, sekä reilusti terveellistä ja hyvää ruokaa. Edessä lämmin sauna ja kullan kainalo. Kiloja ei ole vielä lähtenyt mutta se ei enää ole pääpointti. Toki odotan että saan vetää pienemmät farkut jalkaan tai että vaaka näyttää mieleistä lukua, mutta se ei ole ensisijaista. Ykköstavoite on hyvinvointi.

Monta vuotta tuo sana oli mulle pelkkää hepreaa. "En ansaitse voida hyvin, ei mulla oo siihen oikeutta- Pitää vaan olla laiha." Mun ajatukseni vielä pari vuotta sitten olisi voinut tiivistää tuohon, mutta onneksi pitkä matka on kuljettu eteenpäin. En vieläkään voi kehuskella itsetunnolla tai sanoa olevani itsevarma, saatika rakastavani itseäni, mutta nyt jo ymmärrän että se on oikeasti mahdollista ja jopa sallittua- minulle siinä missä muillekkin. 

Uusi vuosi meni turhan kosteissa tunnelmissa, mutta päällimmäisin fiilis siitä on kuitenkin hyvä. Mä en kertaakaan saanut kuulla olevani läski, lehmä, tai mitään muutakaan. Sen sijaan sain kuulla olevani tärkeä. Sain halauksia, hymyjä, onnellisia katseita. Hetken aikaa mä mietin, että oon liian kaunis häpeemään. Ettei mun tarvi. Ajatus haihtui alkoholin myötä aamuyöstä, mutta jäi kuitenkin kytemään takaraivoon. Ei mun tarvitse hävetä itseäni koska en ole vielä laiha. Mä saan olla ylpeä kun edes yritän tehdä asialle jotain ja myönnän ongelmani.

Joulupäivänä mummulassa jokin särähti niin pahasti korvaan. Joku otti puheeksi sukulaistemme pojalla olevan anoreksian, josta oli nyt julkaistu kirja. Serkkuni sanoi, ettei hän voi tajuta semmosta. Että mitä on päässä vialla kun semmonen tulee, onko kasvatus epäonnistunut vai onko ihminen hullu. Mulle nousi kyyneleet silmiin ja olisin vain halunnut lähteä pois. Voi kun se olisi tiennyt, miten kauan kamppailin sen kanssa. Olisipa se tiennyt että siihen voi sairastua kuka tahansa. Niinkuin syöpään, mahatautiin tai flunssaan. Ei kukaan sitä valitse.

Mä olen kuitenkin onnistunut jatkamaan elämää, mä haluan kulkea eteenpäin ja vielä joskus seistä peilin edessä hymyillen ja miettien, etten tarvi lupaa keneltäkään.