Miksi joskus pimeys laskeutuu kuin sumuverho? Huono itsetunto levittää kyyneleistä koostuvan peiton ympärilleni ja kuvittelen olevani piilossa. olenkin. Syömishäiriö rikkoo minua koko ajan lisää. Joskus sitä haluaisi silti repiä verhon rikki, että joku näkisi ja voisi auttaa. Voitko sinä auttaa minua? En pärjää enää. Vaikein lause ikinä. Myöntää ettei enää hallitse mitä on tekemässä.

   Tällä hetkellä kun olo on hieman parempi ja tunnen olevani kiinni omassa elämässäni, aloin pohtimaan mikä sai minut vajoamaan niin alas? Miten onnistuin salaamaan kaiken niin pitkään? Mä pystyin oksentamaan jopa koulussa kuukausia ilman että kukaan sai tietää. Muistan vieläkin yhden talvisen iltapäivän yläasteelta. Mä olin taas saanut kuulla kuinka kamala mä olen, ja että mut pitäis hakata. Muistan tunteen kuinka sydän hakkasi kurkussa kun vihdoin pääsin koulun vessaan. Mä istuin lattialla, nyyhkytin vihreisiin lapasiini ja mietin haluanko jatkaa tätä enää. Tapani mukaan työnsin sormet syvälle kurkkuun. Tuntui kuin tukehtuisin. Tasasin vähän aikaa hangitystä, pesin silmäni ja käteni, purskutin ja laitoin purkan suuhun. Tiesin etten voi jäädä sinne. Kävelin rappusia alas jalat vapisten. Menin ulos ovesta. Pakkanen laittoi hytisemään ja tuntui että punainen untuvatakkini loisti vähemmän kuin itkuiset silmäni oksentamisen jälkeen. Kävelin parhaan ystäväni ja hänen poikaystävänsä luo. - Hei, mikä sulla on? Ootko itkenyt, sun silmät on ihan punaiset ja koko kasvot? ystäväni katsoi minua huolestuneesti. -En, mua vaan yskitti niin kauheesti, mumisin ja katsoin ystäväni ohi. En voinut katsoa kohti koska mä olisin luhistunut siihen paikkaan. Mä en olisi kestänyt katsoa niitä silimiä, jotka välitti minusta. Musta tuntui pahalta valehdella hänelle, oikeasti olisin vain halunnut sanoa, että auta minua. Mä en enää jaksa. En pärjää enkä pysty tähän. Mä en enää hallitse tätä ollenkaan.

               Viime viikonloppuna istuin sängyn reunalla saman ystäväni kanssa. Mä mietin tätä kaikkea. Sitä, kuinka joskus kuitenkin olin vuodattanut kaiken, hajonnut pieniksi palasiksi ja hän oli koonnut minut kokoon. Palasia jäi puuttumaan, mutta olin kuitenkin koottu kasaan edes suurimmilta osin. Mä mietin sitä että olisiko mua ollenkaan ilman tätä ystävääni jonka kannustuksesta vihdoin hain apua, ja sainkin sitä. Mietin niitä kaikkia kertoja, jotka hän on saanut olla minusta huolissaan, ja mua hävetti. Samalla mä halusin vain kiittää häntä. Olen elämäni velkaa. Koska se mitä silloin oli, ei ollut elämää ollenkaan. Mä olin häkkilintu itse luomassani vankilassa, jonka avaimet olivat pudonneet kauan sitten, enkä löytänyt niitä. Ei hänkään niitä avaimia löytänyt. Hän auttoi minut oikeaan suuntaan niin että kohta se häkki on tuhottu kokonaan.

    Ja vaikka vieläkin välillä menneisyys ottaa vallan ja koittaa tuhota minut, mä jaksan jatkaa. Ja mä tiedän että ystäväni käsi on aina lähellä eikä se irroita vaikka roikkuisin kalliolta. Kiitos.