Aloin tänään nähtyäni erään koskettavan ohjelman, miettimään että täytyykö oikeasti roikkua vanhassa?  Täytyykö jumittaa jossain siellä menneisyydessä, jota ei enää ole missään. Tallennettuna päähäni, kirjoituksina lukuisiin vihkoihin, jääneet jo haalistuneina arpina iholleni. Muttei silti oikeasti enää missään. 

    Täytyykö mun enää pelätä tai pyydellä olemassaoloani anteeksi? Joka päivä näen ihmisiä joista huokuu se kuinka he minua inhoavat. Vaikka mä yritän parhaani mukaan pysyä poissa kenenkään tieltä, olla mahdollisimman pieni ja huomaamaton, vetäytyä itseeni, olla olemton, niin ei se mitään auta. Miksi mä vielä teen niin? Miksi nöyristelen muiden silmien alla, miksen ole samanarvoinen?

   Entä jos vain päästäisi irti kaikesta menneestä, alkaisi oikeasti elää. Muutama päivä sitten, pitkästä aikaa mä todella nauroin. En muista koska viimeksi olisin tuolla lailla nauranut, täydestä sydämestäni. Käsittämätön tunne. Niin mahtavaa.