Tyhjyys, valoina välkkyen. Käsin kaadan, seinäni viimeisen.

Harmaa sumu jonka läpi ei aina tahdo nähdä. Mä osaan vielä hymyilläkin. Mutta se tyhjä syvä kuilu joka tuntuu erottavan minut muusta maailmasta. Se tuntuu ylitsepääsemättömältä. kaikki kaatuu niskaan. Seinät kaatuvat päälleni. Mä hukun papereihin, asioihin, vaatimuksiin ja siihen että pitäisi jaksaa elääkin. Mä olen sairastellutkin jo niin pitkään että kaikki voima on poissa. Vaatii mahdottomuuksia nousta ylös sängystä ja pestä edes hampaansa. Terassille leijaillut pienenpieni lumihuntu ei saa hymyä kasvoille. Mä yritän hoitaa työni eikä se kestohymy katoa tämän pienen parturin kasvoilta vahingossakaan. Siellä se on ilopilkku. Mutta jo sulkiessani liikkeen oven kaikki romahtaa, kun en jaksa enää näytellä.

    Välillä en jaksaisi seurustellakaan. Miksi se vielä on mun kanssa, miksei se usko kun sanon että voisin lähteä, ei tässä ole mitään järkeä. Mä en osaa enää hymyillä sille toiselle. Mä en tiedä osaanko edes rakastaa. Olen tunnoton. Pyykkivuori kasvaa ja kasaantuu, mä kävelen sen ohi tyhjin silmin. Hyvä että muistan avata takanpellit. Mitä sitten vaikken muistaisikaan? Jäisikö kukaan kaipaamaan jos yhtäkkiä asunnossa olisikin liikaa häkää tuolle tytölle. Minulle. Hävettää edes kirjoittaa tälläista ajatusta. Koska se on niin väärin, eikä todellakaan ratkaisu mihinkään. Mä yritän hoitaa koulujutut kuntoon. Avaan koneen ja tuijotan tyhjiä sanoja ja kuvia edessäni, osaamatta tehdä niille mitään. Purskahtaisin itkuun jos vielä tuntisin sen verran että kyyneleet tulisivat. Illalla kun makaan peiton alla, kyyneleet valuvat solkenaan ja mä yritän nukahtaa ja unohtaa ajatukset. Tää on ihan liian pitkällä ja syvällä minussa. Ja mä olen vain yrittänyt jaksaa, tehdä, pärjätä. kaikessa.

     Mä pystyn vielä piilottamaan tän ystäviltäni, hymyn tai naurun taakse. Tyhjää hymyä, naamio kasvoilla jonka taakse peittyy kaikki se tyhjyys. Tunnottomuus.