Niin se on. Yö on rauhallista aikaa. Kukaan ei vaadi mitään, kaikki antavat olla rauhassa. Kellokaan ei raksuta seinällä sillä se pysähtyi jo viikkoja sitten enkä olen vaihtanut pattereita, koska tunnen olevani itse yhtä stopissa ja on rauhoittavaa kun kello ei raksuta eteenpäin minun yrittäessä pysyä mukana.

   Toisaalta yö on ahdistavaa. Pimeää, tyhjää, tunnen olevani aivan yksin. Ajatukset ottavat vallan, kiertävät kehää ja lopulta minut herätetään kun huudan minkä kurkusta lähtee ja haukon henkeäni. Tätä en ole kaivannut.

Tiedän että pitäisi pystyä hoitamaan tää kaikki. Koulu, työt, näytöt, laihdutus, opinnäytetyöt, portfoliot, kodinhoito, poikaystävän huomiointi... Lista jatkuu loputtomiin mutta mun päässäni sille näkyy päätepiste. Pelottava suuri musta risti, jonka haluan kiertää kaukaa. En kohdata sitä vielä kun olen niin nuori ja elämä on edessä. Vai onko? Ainakin haluaisin uskoa niin ja piiloutua tuolta mustalta ristiltä, etsiä suoran tien sijasta pieni polku turvaan. Mutta miten sen löytää kun edessä on vain sumua eikä yhtään tiennäyttäjää? 

Mä tiedän että nytkin voisin olla tekemässä jotakin tärkeämpää.. Mä en vaan saa otetta. Mua oksettaa, eikä jalat kanna mua enää mihinkään. Tuijotan lasittuneesti tietokoneen näppäimiä enkä oikeastaan edes tiedä mitä kirjoitan. Mä luen sen jälkeenpäin, kun olen jo painanut julkaise-nappia. En kehtaisi painaa siitä jos lukisin tekstini läpi edes kertaalleen. Se tulee alitajunnasta, ja mä olen todella onneton että tuntuu tältä.