itsevarmuus on kaunista, sanotaan. en ole koskaan uskonut tuota lausetta. itserakkautta se on. en halua olla itsevarma, olen ajatellut liian pitkään. heräsin hiljattain todellisuuteen valittaessani omasta ulkonäöstäni ja kehumassa muita poikaystäväni kuullen. "etkö sä käsitä, olet mun mielestä kaunis! mutta toi epävarmuus ei kaunista ketään. turhauttaa kun et tunnu uskovan mitää mitä sanon. ne on mun mielipiteitä ja musta olet täydellinen"

  havahduin tajuamaan miten inhottavaa täytyy olla että jokaisen kohteliaisuuden käännän itseäni vastaan, en koskaan kiitä vaan totean et emmä sellainen ole. kyllä mustakin olis kurjaa jos toinen ei uskoisi ja kunnioittaisi mun sanoja. alan käsittää miten kaunis itsevarma ihminen on, hänhän ymmärtää kauneutensa itsekkin.

      kävin kuntosalilla.. mulle iski häpeä. miten minä 171 cm/64 kg kehtaan täällä tehdä, itseäni hoikempien ja lihaksikkaampien seassa. pelkäsin että jokainen katsoo kuin olisin täysi kummajainen. tavallaan yritin sisäistää että senhän vuoksi minä täällä huhkin että pienenisin mutta silti ahdisti. 

olen syönyt kesällä lähes päivittäin lounaaksi maitorahkan ja ananasta ja muutenkin melko terveellisesti, herkuttelu on vaan sotkenut kuvioita.. mutta nyt. tänä syksynä mä kunnostaudun todella. jouluna olen pieni ja timmi ja syön aina terveellisesti. monestikkohan olen tehnyt tämän lupauksen? liian monesti. joka kertoo siitä etten ole onnistunut niinkuin olisin tahtonut.. mutta mitä jos tällä kertaa kilotavoitteen sijasta haen tavoitetta jossain muussa? liikuntamäärissä, painoissa jotka jaksan nostaa. söisin terveellisesti jotta kroppa voi hyvin ja iho ja hiukset näyttää hyvältä. kumpa pystyisin...

muutama päivä on taas kulunut oksennellen. en tiedä miksi teen sitä. ehkä se on minulle kuin huume, josta välillä tahtoo päästä eroon mutta silti siitä salaa pitää vaikkei saisi, ja tuntee itsensä hetkellisesti paremmaksi. palaillaan..