tässäpä viime viikonloppuna kirjoittamani ajatuksenpätkä:

  Jatkuvaa, se ei lopu, ei vähene. Se pahenee. Mä syön, työnnän sormet kurkkuun, ja hävitän kaiken mitä olen syönyt. Kurkkua polttaa, maha on kipeä ja silmistä valuu kuumat kyyneleet. Häpeän, pelon, pakokauhun ja epäonnistumisen kyyneleet. Miksi en enää hallitse itseäni?

    Mä hukun. En enää tiedä mitä mä teen. Mä syydän lupauksia kaikkialle ja ohitan niitä samaa tahtia. "Mä lupaan, mä yritän tosissani lopettaa tän!" mutta yritänkö? Mä haluan lopettaa sen, ihan todella, varmasti. Miksi mä sitten oksennan siitä huolimatta yhä uudelleen ja uudelleen. Olenko se mä joka päättää että mun täytyy oksentaa vai onko päätöksen tekijä se sairas mieli pääni sisällä? Mä haluan lopettaa, mutta en kykene siihen yksin. Enkä mä haluaisi hakea apua, en halua myöntää sitä etten ihan oikeasti enää hallitse itseäni, että mua oikeesti ohjaa joku muu, joku joka haluaa tuhota kaiken, joku joka haluaa viedä mut paikkaan jossa henget tanssii partaterien päällä. Se ei usko että voisin olla onnellinen näin, omana itsenäni. Mä en uskalla myöntää sitä. Kyllä mä pärjään.

 Ja mulla ei ole rohkeutta hakea apua. "Mulla on kaikki jo hyvin, en oo enää oksentanut". Tyttö istui terveydenhoitajalla ja katsoi tätä kirkkain silmin. Valehteli, ja taitavasti sai huolestuneen hoitajan uskomaan häneen. Tyttö peitti hymynsä taakse sen maailman, jota hallitsi kalorit, oksentaminen, laihduttaminen. Mutta painaessaan oven kiinni perässään tyttö tunsi olevansa syvemmällä kuin koskaan ennen. Kyyneleet polttivat silmänurkissa. Miksi kävi näin?

  Se tyttö olin minä. Enkä ole siitä muuttunut. en mä pysty luovuttamaan tästä kun joku käskee. Ehkä mua tarvisi vahtia, opettaa normaali suhde ruokaan. Mutta en halua. En saa haluta. Mä olen liian huono, liian lihava, liian hyvässä kunnossa ansaitakseni apua. Mä istun vessan lattialla, painan pää käsiini ja mietin, miten musta tuli tälläinen. Koska mun tavallinen suhde ruokaan vaihtui tälläiseen? Milloin en enää ollut itseni herra? Onko mulla edes mitään ongelmaa? "Ei mulla ole syömishäiriötä koska itse haluan oksentaa", ajattelen. Entä sitten ne muut, joilla on syömishäiriö? EI nekään elä kuplassa, vaan itse ne päätökset tekee. Vai tekeekö? teenkö minäkään? Vai onko mieleni ottamassa vallan itseltäni? Ei ole, kyllä mä pärjään, vakuutan peilikuvalleni, vaikken enää tiedä itsekkään.

tälläistä tällä kertaa...