Niin paljon on muuttunut viime kirjoituksen jälkeen. olen jo unohtanut koko blogin kunnes se tuli mieleeni.. Seurustelen nyt, maailman ihanimman miehen kanssa. hän hyväksyy minut ja rakastaa minua tälläisenä kuin olen, vaatimatta mitään enempää.

           Syöminen on sekavaa. suunnilleen joka toinen päivä ajattelen että kelpaan tälläisenä, ei mun tarvii enää laihtua. joka toinen päivä taas haluan olla pieni ja laiha! Realistinen tavoite olisi timmiytyä tästä muutama kilo, ja saada poistettua pelko kontrollin menettämisestä omassa syömisessä. Sillä jostain syystä se, mikä jo välillä oli itsestäänselvyys- että herkkuja EI syödä, ei osteta, se ei vaan ole mahdollista eikä hyväksyttävää- tuntuu taas hirveän hankalalta. mieli tekisi syödä sitä ja tätä mutta tiedän etten saa.

      Tavoitteena onkin nyt ruoan määrien ja ruoka-aikojen pitäminen järkevinä, ja herkkujen unohtaminen. Perusruoka jota syön, on terveellistä. lihaa, kanaa, kalaa, perunaa, hedelmiä, vihanneksia, porkkanoita, ruisleipää, ananasta, rahkaa, muroja.. Tietty välillä tulee syötyä "huonommin" mutta pääasiassa peruruokavalio on kunnossa. Herkkujen poisjättö voisi taas olla ratkaiseva askel painonlaskuun, koska nyt se vaan junnaa samassa ja motivaatiokin on vähän huono..

 Olen kuitenkin oppinut ymmärtämään sen verran, että ei minusta saa pikkuisen pikkuista keijua. ei pitkä ihminen voi muuttua lyhyeksi vaikka kuinka haluaisi. en voi kutistaa hartioitani mihinkään, enkä saada haluamaani leveää lantiota. Rintani eivät ajatuksen voimalla kasva yhtään suuremmiksi kuin mitä luonto on ne tarkoittanut. nämä asiat vaan kulkevat geeneissä, ja ovat itsestä riippumattomia seikkoja, jotka on pakko oppia hyväksymään. Opettelen koko ajan elämään oman kroppani kanssa ilman jatkuvaa inhoa, häpeää ja vihaa. joskus se onnistuu huonommin, joskus paremmin. Edistystä on kuitenkin se etten enää anna voittoa valtaville huppareille, vaan käytän sopivia ja nättejä vaatteita. Sillä enemmän kuin meikki, vaatteet ja laihuus, merkitsee se miten itsensä kantaa ja itseään arvostaa. Itsevarmassa, hymyilevässä ihmisessä ei ensimmäisenä tule katsoneeksi että minkäsmoiset jenkkakahvat sieltä löytyy. Jos ihminen itse on tyytyväinen, se riittää. senkun vielä oppisi itsekkin :)

         Toisaalta olen silti tosi onnellinen että sairaat ajatukset on häipyneet mielessä taka-alalle ja olen taas saanut elämästäni kiinni. en enää roiku viimeisillä voimillani sen reunoilla, vaan elän :)

                 Raskas, synkkä aika on kuitenkin edessä kun joudun luopumaan vanhasta, sairaasta, uskomattoman rakkaasta lemmikistäni. Tyhjä musta suru. Se ei saa minua laittaa syömään enempää, vaan toivon että se pikemminkin veisi ruokahaluani pois.

välillä tulee olo, en tarvitse ruokaa. pärjään ilmankin, ja jos en pärjää, mitä sitten? tiedän että se on naurettavaa, koska ei kukaan pärjää ilman ruokaa. ja toiseksi, en halua ajaa elimistöäni enää säästöliekille, koska on tullut nähtyä ettei niin voi kuitenkaan jatkaa loputtomiin, ja kun kroppa sen jälkeen saa ruokaa, se takertuu kiinni kaikkeen ja ihminen lihoaa..

Edelleen huomaan oman epävarmuuteni liian usein. Meikkaan, yritän olla kaunis ja söpö. poikaystäväni sanoo että olen kaunis, täydellinen. silti tunnen itseni ihan riittämättömäksi. vertaan itseäni hänen entiseensä ja pelkään etten ole yhtä hyvä, ihana, kaunis. en ainakaan yhtä hoikka. alan oikeasti ymmärtämään sitä mitä sanotaan, että täytyy ensin oppia arvostamaan itse itseään, sitten vasta muut voivat tehdä niin. sitä kohden opetellessa, askel kerrallaan kohti kauniimpaa, timmimpää ja itsevarmempaa minää.