"Vihdoin mä kelpaan näin. Joo, mulla on vähän mahaa ja kyljissäkin jotain ylimääräistä. Mutta ei sillä ole merkitystä. Ei mitään väliä. Mä olen silti hyvä näin. Ei mun ihmisarvoa mitata kiloissa, eikä sitä voiko mua rakastaa tai haluta. Vihdoin mä uskon mitä mun mieheni sanoo, mä en enää häpeä tai peittele itseäni, vihdoin uskallan olla niinkuin kuuluukin."

   Mä katson hieman halveksuenkin juuri kirjoittamaani tekstiä ja mietin että just. Ihan niinkuin joku vois ajatella oikeasti noin. Ihan niinkuin mulla olis minkäänlaista oikeutta hyväksyä itseeni näin kun en vielä ole laiha. Typerä vitsi. En mä saa tehdä niin. Ei näin iso ihminen saa olla tyytyväinen eikä pitää kropastaan eikä olla itsevarma. Ei se vaan mene niin. Miksi mä edelleen ajattelen näin? Että mä en saa olla tyytyväinen itseeni? Jotenkin hölmöä mutta mulle arkipäivää. Mä en käsitä miten näin isolla ihmisellä olisi lupa pitää itsestään. Täytyy muuttua, laihtua, muuttua, hävetä. Ei saa olla tyytyväinen. Kuka tän ihan oikeasti keksi? tää on naurettavaa mutta niin helvetin surullista.

       Mä en jaksa tätä samaa enää. Enkä mä mihinkään muutu. Mutta mä haluaisin että joku vääntäis mun päässäni vinksottavan ruuvin oikeaan suuntaan. Olin hämmentynyt kun puhuin tästä ystäväni kanssa torstaina. Hän on löytänyt hiljattain itselleen miehen ja loisti sitä ihanaa iloa, rakkautta, onnellisuutta ja hymyä. Se säteily! Pikkuhiljaa puhe kääntyi taas vartaloihin ja tyytyväisyyteen. "Outoa että joku oikeasti pitää niin kauniina. Ei mulla ole mitään ongelmaa vartaloni kanssa ja pidän siitä kyllä, mutta hassua kun toinen pitää sitä niin upeana ja haluaa.. hassua.." ystäväni pohti ääneen. Siinä tuli se, mistä ystävääni ihailen niin mielettömästi. Että hän ihan oikeasti pitää omasta vartalostaan. Se on ihan uskomattoman hienoa. 

    Ja uskomatonta on myös se etten mä ole ikinä koskaan kokenut sellaista tunnetta. Että pitäisin itsestäni. Mä koen että se on väärin, ellei ole täydellistä vartaloa niinkuin hänellä. Tai tarpeeksi luisevaa, silloinkin se on sallittua. Toisaalta taas ajattelen että se on sallittua jokaiselle, oma vartalo pitää hyväksyä ja itseään pitää rakastaa. Sen kuuluu mennä niin, tietenkin. Itseäni mä en kuitenkaan saa kuulumaan samaan kastiin, itselleni en voi antaa lupaa olla tyytyväinen, minun täytyy vihata, halveksua, inhota, mollata, muuttua. Miksi se menee niin? En mä halua vihata. Mä haluan rakastaa