... se uusi terkkari vaikutti ihan kivalta vaikka sinne menemistä pelkäsinkin kauheesti. kerroin sille kuitenki aika paljon, en ehkä ihan osaa sanoin kuvata sitä oloo mikä mulla yleensäkkin on. se oli sitä mieltä myöskin (kuten vanha terkka) että en saa laihtua enää ja että oon just hyvä ja nii.. en voi olla ajattelematta että mitä jos se ei oo yhtään sitä mieltä mutta ei vaan sano sitä. nään itteni jatkuvsti enkä voi käsittää että joku löytäis musta jotain kaunista. kirjoittamalla on helpompaa kuvata tunteita.

 oon taas miettiny tätä tosi paljon. ja sitä että jos joku sanoo mulle tai mun aikana että " mää oon ruma" tai "mää oon läski ym" niin sanon aina että itteensä ei saa inhota, ja että oot kaunis ja hyvä ja tollaiten ei saa ajatella..

     oikein tekopyhä! kyllä mää muille pystyn sanoon ja neuvoon millai pitää ajatella ja että itsestään kuuluu tykätä ym ym. mutta en sitten itte pysty niin tekemään. ja jos mulle joskus tulee sellainen olo että oon ihan hyvä, niin heti tulee sellanen syyllisyys että en saa tykätä itteestäni koska olen läski enkä laiha. haluaisin tykätä itestäni ja uskaltaa olla ihan just semmonen millanen oon.

    näin sanon minä. ei musta uskota että ajattelen näin, että taistelen päivittäin tällasten ajatusten kanssa. että koen pakonomaista tarvetta tulla sopivaksi, mutta että rajana on veteenpiirretty viiva. ei kukaan usko tai käsitä että kaikista ihmisistä juur mää oon joutunu tällatten ongelman kynsiin ja että mää en luota itteeni ja vihaan itteeni.  mää joka vielä ala-asteella olin niin iloinen ja eloisa ja vähät välitin mistään mitä muut kommentoitti.

ei ne ymmärrä, että en kestä mitä vaan. en oikeestaan paljon mitään. että oon niin herkkä, ettei tarvita kuin yks väärä sana tai ilme, ja se rikkoo mut.