ihan liikaa on tapahtunut mutta silti ei mitään. kesä oli ja meni. erottiin. ei siitä vaan tullut mitään. ei olla oltu väleissä sen jälkeen mutta nyt aateltiin pystyä oleen edes kavereita, kaikkien mukavuudeksi. asuu nimittäin naapurissa.
     amis alkoi ja piirit vaihtui. onneks. tuolla on se hyvä että kukaan ei tiedä taustojani eikä tunne mua, eikä inhoo ainakaa entisten asioitten vuoks, sai alottaa puhtaalta pöydältä. silti isot hupparit on vienyt voiton useimmiten.

syömisen kanssa on ristiriitaista. tekis mieli syödä kaikkee mutta en halua, ahdistaa. oon oksennellu nyt jotai viikon-kaks 1-2 kertaa päivässä, sillon ku on ollu mahdollisuus. mä niin haluan laihtua. mä haluan jätkän rinnalleni mutta ymmärrän ettei ne tämmösestä kiinnostu. kesällä tosin kiinnostu, ja se hiveli itsetuntoa. mutta se jäi yhdeks illaks. syksyllä oli toinen juttu amikses mutta ei siitäkää tullu mitää. mua on itkettäny noi pieleen menneet jutut ihan liikaa. oon liian herkkä ja hauras tommoseen.

veri. on ihmeellinen asia kuinka sen virta saa mut rauhoittumaan ja tuntemaan vähemmän syyllisyyttä. vaikka se sattuu. kirvelevät haavat jaloissa muistuttavat minua kuinka huono olen. olen myös ihan raukka. kuvittelen että itseni satuttaminen riittää, ettei mun tarvi käsitellä niitä asioita, jotka saa tekemään niin. ei se mee niin. tajusin vasta, että yritän kivun avulla päästä pakoon kaikesta pahasta, ja että hetkellisesti se auttaa.
   motivaatio kaikkeen on ollut niin hukassa. kesällä myös mun pitkäaikainen ylläpitohevoseni kuoli, ja se sai mut ihan sekaisin. se oli jotain niin hirveää, kun en enää pystynyt auttamaan. karsinan oven avaus ja paras ystävä kuollena edessäni.. EI! ei sitä voi kuvitella. tuntui että koko elämä hajosi siinä sekunnilla. mä itkin, mä huusin, en halunnut syödä, en juoda. mä itkin niin paljon että olin pyörtyä. tätini ( ja ihana kaverini <3) poikaystävä piti kiinni musta kun aloin huojumaan. huusin että haluan sen mukana pois. tuntui että sen jälkeen millään ei ole väliä. viikko siittä, ja erottiin. sitten vedin elämäni kännit, ajattelin jos se auttaisi. ei auttanut. aamuyöstä päädyin taas itkemään sitä. välillä elämä on ollut yhtä sumua se jälkeen ja olen ihan liian herkkä kaikelle.

sen jälken syöminen ei ole vaivannut minua niin paljoa kuin ennen, ei ole jaksanut keskittyä. nyt mulla on onneksi kolme lämminveristä hoitohevosta, eli liikuntaa tulee tallitöissä ja saan keskittyä niihin. ison eläimen halaaminen auttaa, ja ne ottavat itkuni vastaan, aina.

yritän kirjoittaa useammin!