Ruusun terälehdet. Lattialle putoilleet, haalistuneet varjot entisestään. Syksyn pimeys imee elon ja värit. Kadottaa sen mikä tässä hetkessä olisi tärkeintä. Nuorallatanssijan hapuilevat jalat pienissä kengissä. Alas ei saa katsoa ettei putoa nuoraltaan. Täytyy pysyä kiinni. Odotukset, toiveet, ajatukset joiden virrasta et saa kiinni, yrität poimia  niistä yhden mutta se lipuu pois, etkä saa siitä otetta. Vielä enmmän pyörällä päästään. Katulamppujen valo ei valaise kasvojani kun kävelen pimeitä katuja. Tuijotan pudonneiden lehtien sekaan ja koitan löytää maan varjoista jotakin. Mitä, sitä en kai tiedä itsekkään. Lehtien väriloisto on haalistunut, ne on tallattu mutaan ja hiekkaan eikä kukaan enää huomaa niitä. Puiden havina. Ensin pienet hiirenkorvat, sitten jo vähän isommat lehdet. Vihreää, kaunista, onnellisuutta. Vain muutama kuukausi ja pienet ilonaiheet tallautuvat kenkien pohjiin ojan reunoilla.

Ajatuksenvirtaa ja sekavaa oloa, josta en oikein itsekkään saa kiinni