Nyt mä sen vasta todella ymmärsin. Kiitos Kaija, sun musiikki kuuluu mun elämän jokaiseen päivään, parhaisiin hetkiin, epätoivoon ja vaikka treeniinkin myös.

                        "Mikä sua vaivaa, sanot mulle mitä teen. mä nään sä oot koukussa kaaoksen, kuka sun laivaa oikein ohjailee, jos sä et itse sitä tee. Sun täytyy muhun luottaa, ei muuta, unissas sut elävältä haudataan.."

   Niin mitä siis nyt ymmärsin? Että noin mun täytyy todella tehdä! Mennä jokaisen pelkoni läpi, pimeiden, synkkien ajatusten enkä voi enää jäädä odottamaan seuraavaa aamua peläten mitä se tuo tullessaan. Mun täytyy ihan oikeasti alkaa uskoa itseeni, siihen että kyllä mä pärjään. En voi jäädä ilmaan odottaen vaan että minne putoan, kuinka syvälle ja kuinka lujaa se oikeastaan sattuu..

  Mä katson itseäni peilistä. mutta kuitenkin se on joku muu, joku ketä en taida edes tuntea. Vihaanko mä todella tuota kroppaa niin että annan sen vaikuttaa jokaiseen päivään, jokaiseen tuntiin? Vai enkö mä vaan saa hyväksyä tuota tyttöä sellaisena kuin hän on? Multa valuu kyyneleet pitkin poskia. "Miettinyt montako askelta, otan ennen kuin uskallan tän tajuta?" Niin, kuinka monta askelta aion vielä astua odottaen koska mä todella hajoan, katoan ja lakkaan olemasta minä.

               Mä kaadun illalla sänkyyn mieheni viereen. Päädyn tiukasti hänen syliinsä, kuulen kauniit sanat; sä olet kaunis, sä olet täydellinen, rakastan sinua juuri noin.

Mun kyyneleet jatkaa valumista, onnesta mutta myös surkeudesta, miksen pysty uskomaan hänen sanojaan? Miksen anna edes mahdollisuutta itselleni ajatella, että ihan oikeasti hän tarkoittaa joka sanaa. Miksi mä käännän kaiken mielessäni ylösalaisin ja mietin vaan miten usta tulisi parempi, etten ikinä voi kelvata näin ja että onko mulla oikeastaan mitään arvoa muutenkaan.

 

Jokin äsken särähti mun korvaan kuunnellessani taas kerran Kaijan kappaleita. Loi yhtäkkiä uskoa siihen että mä pääsen tän asian yli, mä treenaan, mä syön oikein. ja että ehkä vielä joskus mä koen itseni edes hiukan arvokkaaksi. Mä teen sen, menen läpi pimeän, pelkojen kaiken.

   "Silmät kii. Etten luovu ja lipeä. Heikko kohta, se kipeä, josta on kiellettyä multa kysyä. Antaisin itkun tulla, mut kivitalo täytyy nyt rakentaa tomulla, Mennä läpi pimeän pelkojen kaiken eikä jäädä hokemaan, mä en yksin osaa!"